Liikenne- ja viestintäministeri Kimmo Sasi Puhe Viestintäfoorumissa Helsingissä 20.11.2002

Suomen menestystekijät tietoyhteiskuntatyöpajan suositusten valossa

Vielä vähän aikaa sitten Suomea esiteltiin tietoyhteiskunnan mallimaana. Meiltä etsittiin esimerkkiä siitä, miten teollisuusyhteiskunta muutetaan tietoyhteiskunnaksi. Onko meistä enää esimerkin näyttäjäksi vai pitäisikö meidän hakea esimerkkejä muualta? Millä reseptillä rakennetaan tietoyhteiskunnan koelaboratoriot viiden vuoden päästä ja minne vaeltavat tutustumisretkikunnat niistä mallia ottamaan?

Selvittääkseen Suomen tilaa ja kehityksen suunnan tarkistamisen tarvetta liikenne- ja viestintäministeriö käynnisti kesällä 2002 hankkeen, jonka tarkoituksena oli määritellä kilpailukykyisen suomalaisen tietoyhteiskunnan menestystekijät. Tällaiseen tarkasteluun on erityistä tarvetta juuri nyt. Ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen maahan muodostetaan uusi hallitus. Siinä yhteydessä määritellään muutamien viikkojen aikana hallituskauden yhteiskuntapolitiikan suunta, myös se, miten tietoyhteiskuntaa kehitetään vuoteen 2007 saakka. Parlamentaarisen kulttuurimme mukaan hallitusohjelma on hallituksen yhteiskuntapolitiikan tärkein periaatelinjaus. Se valmistellaan poliittisessa dialogissa hallitusta muodostavien puolueiden kesken. Kaikissa ministeriöissä ja muillakin tahoilla valmistellaan parhaillaan taustamateriaalia ja arvioidaan tulevaisuutta tämän poliittisen keskustelun pohjaksi. Hallitusohjelman merkitys on kriittinen koko hallituskauden jatkuvalle pitkäjänteiselle toiminnalle kuten tietoyhteiskuntapolitiikalle.

Ministeriön käynnistämään hankkeeseen osallistui hyvä joukko eturivin päättäjiä ja asiantuntijoita useilta aloilta, joita tietoyhteiskuntakehitys koskettaa läheltä. Tässä yhteydessä haluan kiittää kaikkia mukana olleita vaivannäöstä ja ennen kaikkea erinomaisista näkemyksistä. Hankkeen käytännön toteutuksesta vastannut TietoEnator on koonnut omat johtopäätöksensä työpajoissa käydyistä keskusteluissa täällä jaettuun raporttiin. Ymmärrän hyvin, että kokonaisuus ei välttämättä ole yhdenkään yksittäisen osallistujan hyväksyttävissä sellaisenaan, mikä olisikin mahdotonta seminaarisarjan työskentelytavankin huomioon ottaen. Näen sen arvokkaana kokoelmana alan päättäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä, joita voidaan käyttää hyväksi tulevaisuuden tietoyhteiskuntapolitiikan painopisteiden tunnistamisessa ja toimintalinjan valitsemisessa.

Omalta osaltani - ja omasta hallituskeskeisestä ja poliittisesta, julkisen vallan käyttäjän näkökulmastani - olen tehnyt suomalaisen tietoyhteiskunnan tilasta johtopäätökset, jotka aion kohta esittää teille, hyvät kuulijat. Olen muotoillut ne kolmen teesin muotoon, joista ensimmäinen koskee tietoyhteiskunnan päämäärää, toinen tietoyhteiskuntapolitiikan sisältöä ja kolmas sen valmistelun organisointia.

Ensimmäinen teesini on, että tietoyhteiskunta on yhteiskunnan kaikki osa-alueet läpäisevä teema. Kun arvioin pragmaattisesti tietoyhteiskuntapolitiikkaa seuraavan hallitusohjelman kannalta, se on teema, jonka tulee näkyä jokaisella yhteiskuntapolitiikan sektorilla ja jokaisella hallinnonalalla. Ei ole mielekästä kehittäämitään erityistä 'tietoyhteiskuntaa', vaan kehittämisen kohde on yhteiskunta yleensä. Yhteiskunnan kehittämistyössä on käytössä uusia tehokkaita välineitä, joita tietotekniikan ja viestintäpalvelujen kehitys onluonut. Ne ovat kuitenkin vain hyviä työkaluja, eikä niiden hyväksikäyttö kelpaa yhteiskunnan kehittämistyön tavoitteeksi. Yhteiskuntaa kehitämme ihmisten hyväksi, kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Tietoyhteiskunta on käsite, jota emme yhteiskuntapolitiikan päämääräksi tarvitse. Sen määritteleminen on hankalaa ja määritelmät kritiikille alttiita. Mutta älkäämme sen takia hylätkö tuota käsitettä, joka kuitenkin on käyttökelpoinen korostamaan yhteiskunnallisen kehittämistyön tärkeyttä ja tekemättömän työn määrää.

Suomalaisilla on käytössään maailman parhaat tietoyhteiskunnan välineet. Viestintäalaa sekä pankki- ja vakuutussektoria lukuun ottamatta elinkeinoelämämme ei ole näistä välineistä kuitenkaan ottanut hyötyä irti. Mielestäni tietoyhteiskuntapolitiikan päämäärä on valjastaa tietotekniikka ja viestintäpalvelut kaikkialla yhteiskunnassa edistämään kansalaisten hyvinvointia sekä elinkei-noelämän ja julkishallinnon tuottavuutta ja kilpailukykyä.

Toinen teesini on, että hyvinvointia ja kilpailukykyä edistävä tietoyhteiskuntapolitiikka edellyttää kaikkien toimijoiden osallistumista. Ehdottomasti tärkeimmässä roolissa ovat kuitenkin kansalaiset ja elinkeinoelämä. Kehityksen suunta riippuu ennen kaikkea ihmisten ja elinkeinoelämän tarpeista, osaamisesta ja valinnoista. Markkinataloudessa valtio ei tätä kehitystä päätä.

Mielestäni valtion tärkein tehtävä on luoda puitteet yksilöiden ja yritysten toiminnalle. Perustana suotuisalle tietoyhteiskuntakehitykselle ovat valtion investoinnit inhimilliseen osaamiseen. Niitä ovat panostukset koulutusjärjestelmään, tutkimus- ja kehittämistyöhön ja innovaatioiden edistämiseen. Lisäksi valtio luo toiminnallaan suotuisan toimintaympäristön ja pelisäännöt tietoyhteiskunnan palveluiden tarjonnalle ja käytölle. Hyvä toimintaympäristö tekee mahdolliseksi pääosin kaupallisesti tuotettujen palvelujen tarjoamisen. Se varmistaa kilpailluilla markkinoilla käyttäjille monipuoliset, korkealaatuiset ja edulliset palvelut. Julkinen valta näyttää myös esimerkkiä tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoajana ja käyttäjänä kiihdyttäen siten kehitystä elinkeinoelämässä. Samalla julkishallinto tuottaa entistä tehokkaammin entistäparempia palveluita kansalaisille.

Julkisen vallan mukanaolo edellyttää määrätietoista tietoyhteiskuntapolitiikkaa kaikilta hallinnonaloilta. Moniulotteisen tietoyhteiskuntapolitiikan tehtäviä ei voida keskittää yhteen virastoon, ministeriöön tai hallinnonalalle. Jokaisen niistä pitää toimia omalla vastuualueellaan yhteisen päämäärän hyväksi. Tietoyhteiskuntapolitiikan kaiken läpileikkaavan luonteen vuoksi se edellyttää avointa vuoropuhelua ja tiivistä yhteistyötä organisaatiokaavioiden kivimuurien ylitse. Haluan tässä yhteydessä tarttua härkää sarvista ja esitellä omia näkemyksiäni siitä, millaista poikkihallinnollisen tietoyhteiskuntapolitiikan tulisi olla.

Viestintäpolitiikalla on tietoyhteiskuntapolitiikassa keskeinen rooli. Tietoyhteiskunnan palveluita käytetään viestintäverkkojen ja -palvelujen avulla. Viestintäverkot ja viestintäpalvelut ovat tietoyhteiskunnan välttämätön ehto. Suomalainen viestintäpolitiikka on ollut tuloksellista: menestystarinamme tällä alalla on hienompi kuin ehkä millään muulla yhteiskuntapolitiikan lohkolla. Mutta laakereille ei saa jäädä lepäämään. Viestintäpolitiikalla on huolehdittava siitä, että viestintäverkkomme kuuluvat tulevaisuudessakin maailman kärkeen, että ne ovat luotettavia ja välityskykyisiä ja että niitä tarjotaan riittävän kattavasti koko maassa. Kaikkiin sähköisiin viestintäverkkoihin tulee soveltaa samoja pelisääntöjä. Verkkoinfrastruktuurin ja palveluiden on annettava kehittyä kaupalliselta pohjalta ilman valtion käskyjä tai suoraa taloudellista puuttumista kehitykseen. Viestintäverkoissa ja -teknologiassa tapahtunut yhdentyminen tulee huomioida myös sisältöjen sääntelyssä. Sääntelyllä tulee suosia uusien ansaintalogiikkojen syntymistä. Sääntelyn tulee edistää sisältöpalvelujen tarjontaa ja käyttöä sekä turvata sananvapaus ja moniarvoinen sisältö Tietoturvaa ja yksityisyyden suojaa parantamalla varmistetaan kansalaisten, elinkeinoelämän ja julkishallinnon luottamus tietoyhteiskunnan palvelujen käytettävyyteen ja turvallisuuteen.

Koulutuspolitiikassa ohjenuora on, että jokaisen kansalaisen on ymmärrettävä tietoyhteiskunnan arvo ja hallittava tietoyhteiskunnan kansalaisen perustiedot ja -taidot. Tarvitsemme myös ammattilaisia jahuippuosaajia. Pelkästään tietoteollisuusalan ammattilaisten tarve kaksinkertaistuu tällä vuosikymmenellä. Meidän suomalaisten tärkein pääoma on korviemme välissä. Vahvaa investointia suomalaiseen inhimilliseenpääomaan on jatkettava. Tietoyhteiskunnan tarpeita vastaavan työvoiman saanti on turvattava ja keskityttävä puutteiden paikkaamiseen - sellainen on esimerkiksi sisältötuottajien ammattikoulutus. Koulutuksen kansainvälisyyttä on syvennettävä kaikilla tasoilla. Matematiikan ja tekniikan avustuksesta on huolehdittava. Koulutusjärjestelmän on tehtävä mahdolliseksi joustava opiskelu ja tutkintojen suorittaminen työn ohessa. Tehokas koulutuspolitiikka vaatii jatkuvaa panostamista myös koulujen ja oppilaitosten tietotekniikan ja viestinnän välineisiin ja riittävän tehokkaisiin yhteyksiin.

Tiedepolitiikassa tulee kehittää yliopistojen kansainvälisyyttä tietoyhteiskunnan tarpeita vastaavasti ja turvata huippuosaamisen syntyminen. Tavoitteeksi voisi ottaa eurooppalaisella tasolla kilpailukykyisen huippuyliopiston, jossa panostetaan vahvasti jatko-opintoihin ensisijaisesti englannin kielellä. Yliopistojen ja yritysten vuorovaikutusta tulee entisestään kehittää ja tiedepuistoja vahvistaa.

Kulttuuripolitiikassa tulee jatkaa sisältötuotannon edistämishanketta ja muokata sitä käytännöllisempään suuntaan täsmällisiksi ja tehokkaiksi hankkeiksi. Tässä on tarpeen tiivis yhteistyö alan yritysten ja muiden toimijoiden kanssa. Lisäksi sisältöjen digitalisoimista on jatkettava ja tekijänoikeuslainsäädäntöä kehitettävä siten, että digitaaliset sisällöt ovat tekijöiden oikeuksia kunnioittaen mahdollisimman laajasti kaikkien käytössä. Kirjastot ovat koko kansan portti tietoyhteiskuntaan. Kirjastolaitosta tulee kehittää siten, ettäkirjastolaitos voi tarjota uusien välineiden ja palvelujen kautta sivistystä kaikille ja siten edistää sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa.

Tutkimus- ja kehitystoimintaan käytettäviä julkisia resursseja ei saa päästää hiipumaan, vaan niitä tulisi pikemminkin kasvattaa. Vuosikymmen sitten Suomi vivuttiin tällä panostuksella nousuun. Tutkimus- ja kehitystoiminnan painopistettä pitää kohdistaa tietoyhteiskunnan palvelukehitykseen tulevia kehitystrendejä ennakoiden. Yhtenä kehityskohteena voisi olla mobiiliin Internetin käyttöön perustuvat palvelut ja toisena pankkipalvelujen sähköistämisen pohjalta kehitettävä malli muuhun elinkeinotoimintaan siirrettäväksi. Tutkimus- ja kehitystoiminnassa on tehtävä tiivistä yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa.

Elinkeinopolitiikassa tulee suosia pienten ja keskisuurten yritysten kehittymistä ja niiden mahdollisuuksia käyttää hyväkseen tietotekniikkaa ja viestintäpalveluja. Tieto- ja viestintäklusterin kansainvälistymisen kehittämistä ja viennin edistämistä on syytä jatkaa aktiivisesti.

Tietoyhteiskuntapalvelujen tarjonta ja kysyntä tuovat talouteen kestävää kasvua. Talouspolitiikassa tulee ottaa huomioon tietoyhteiskuntapalvelujen laajan käytön vaikutukset koko kansantalouteen. Tietoyhteiskuntakehityksestä seuraava talouden rakennemuutos saattaa vähentää työvoiman tarvetta joillakin toimitaloilla, mutta lisätä sitä muualla. Samalla kohentuva talouskasvu antaa mahdollisuuksia kohdentaa yhteiskunnallisia resursseja uudestaan tuottavammin. Osaavan työvoiman saatavuus edellyttää sitä, että Suomi on kilpailukykyinen ympäristö. Veropolitiikan tulisi edistää huippuosaajien pysymistä kotimaassa ja kannustaa ulkomaisia huippuosaajia hakeutumaan Suomeen ja pysymään täällä. Se vaatii palkkaverotuksen ja työvoiman sivukustannusten keventämistä. Tieto- ja viestintäklusterin yrityksiä tai itse tietotekniikkaa ei saa rasittaa ylimääräisillä veroilla ja maksuilla eikä elinkeinoelämälle osoitetuista resursseista, esimerkiksi radiotaajuuksista, tule periä hallintokustannuksia ylittäviä maksuja. Lisäksi saattaa olla tarpeen selvittää, voidaanko teknologisesti ja kilpailun kannalta neutraalein veropoliittisin toimin tukea tietoyhteiskuntapalvelujen leviämistä alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa edistävällä tavalla.

Erityisenä haasteena on hallinnon oman tuottavuuden ja kilpailukyvyn kehittäminen. Tässä työssä tulee käyttää hyväksi elinkeinoelämän osaamista mm. pankkipalvelujen sähköistämisestä. Tavoite ei saa olla, että byrokratia siirretään sähköiseen muotoon, vaan palveluita on samaan aikaan kehitettävä. Kansalaisen palveluita on parannettava myös sisällöllisesti. Viranomaisten sähköiset palvelut tulee toteuttaa asiakaslähtöisesti. Kansalaisten on voitava asioida hallinnon kanssa samoilla järjestelmillä, joita he käyttävät esim. sähköisessä kaupankäynnissä. Julkisten hankintojen sähköistämistä on nopeutettava. Voisi olla paikallaan määritellä ajankohta, esimerkiksi vuosi 2006, jonka jälkeen kaikki julkiset hankinnat hoidetaan sähköisessä muodossa. Yleisesti hallinnon sähköisten palveluiden kehittämisessä on panostettava massapalveluihin, kuten sähköiseen veroilmoitukseen tai kansaneläkelaitoksen palveluihin. Lisäksi tulisi varmistaa julkisen tiedon avoin saatavuus tietoverkossa.

Rikoslainsäädäntöä, yksityisyyden suojaa ja kuluttajansuojaa on jatkuvasti kehitettävä sen varmistamiseksi, että käyttäjät voivat luottaa tietoyhteiskunnan palveluihin. Sananvapauslainsäädännön tulee varmistaa turvallinen verkkoviestintä mahdollisimman vähän sisältöihin puuttuen. Viestintäyrityksille ei saa tässäkään yhteydessä asettaa sellaisia taloudellisia velvoitteita, että liiketoiminta tulee mahdottomaksi. Lainvalmistelua tulee kehittää niin, että säädöstö on ennakoitavaa ja selkeätä tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajille. Kaikkiin hallituksen esityksiin tulisi liittää arvio esityksen tietoyhteiskuntapoliittisista vaikutuksista.

Sosiaali- ja terveyshallinnossa sähköisten verkkojen ja palvelujen käyttöönotto on erityisen tärkeätä. Terveydenhuolto on keskeinen osa hyvinvointia ja käyttää merkittävän osan julkisista resursseista. Suomalaisten ja eurooppalaisten mittausten mukaan terveydenhuollon palveluissa on vasta varsin vaatimattomasti otettu huomioon mahdollisuudet tehostaa palveluja tietotekniikan ja viestintäpalvelujen avulla. Sähköiset terveydenhuoltopalvelut edistävät ratkaisevasti myös kansalaisten tasa-arvoa, kun terveydenhuollon huippuosaaminen on käytössä koko maassa. Kansaneläkelaitoksen palvelujen siirtämisestä sähköisiksi voisi tehdä sosiaali- ja terveyshallinnon sähköistämisen pilottiprojektin. Vanhusten ja toimintarajoitteisten kansalaisten kouluttamista tietoyhteiskunnan palvelujen käyttäjiksi tulee myös kehittää, ja edistää laitteiden ja palvelujen kehittämistä tähän tarkoitukseen. Tietoyhteiskunnan palvelut ovat tehokkaita välineitä monien erityisryhmien tarpeita palvelemaan.

Viranomaisten omat viestintätarpeet on tyydytettävä yleisillä, kaupallisesti tarjotuilla palveluilla. Vain poikkeuksellisesti erityiset viranomaisverkot voivat olla tarpeen. Viranomaiskäyttöön tarkoitettujen verkkojen hallintoa on keskitettävä ja kehitettävä niin, että toimintaa voidaan hoitaa taloudellisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Julkisin varoin rakennettuja verkkoja ei voi vapaasti avata muiden kuin viranomaisten käyttöön markkinoiden kilpailua häiritsemättä. Poliisin toimivaltaa ja pakkokeinoja koskevassa lainsäädännössä tulee ottaa huomioon kansalaisten yksityisyyden suojan vaatimukset. Rikosten torjunnassa on oltava lailla säännellyt mahdollisuudet myös teletunnistetietojen käyttöön, mutta rikostutkinnan kustannuksia ei saa vyöryttää teleyrityksille ja sitä kautta käyttäjille. Puolustuspolitiikassa on luonnollisesti arvioitava tieto- ja viestintäteknologian kehitystä ja sen vaikutuksia poikkeusolojen toimintaan ja kansalliseen turvallisuuteen. Julkishallinnon tietoturvaratkaisuissa on syytä huomioida avoimet standardit ja verkkojen turvallisuus uusissa oloissa, joissa verkot ja palvelutuotanto eivät ole suomalaisten yritysten ohjauksessa.

Aluepolitiikassa tietotekniikan ja viestintäpalvelujen mahdollisuuksia on käytettävä hyväksi alueellisen tasa-arvon toteuttamiseksi. Parasta työtä tässä on hallinnon oma toiminta palvelujensa sähköistämiseksi. Tietoyhteiskunnan välineiden tehokas käyttö kaikilla hallinnonaloilla parantaa mahdollisuuksia alueellisestikin tasa-arvoisiin julkisiin palveluihin.

Tietoyhteiskuntapolitiikka on edelleenkin keskeinen osa Euroopan unionin ja kansainvälisten järjestöjen puitteissa tehtävää yhteistyötä. Meidän tulee osallistua aktiivisesti sähköisen kaupankäynnin globaalien pelisääntöjen ja käytäntöjen luomiseen kahdenvälisessä ja monenkeskisessä yhteistyössä. Erityisesti käynnissä olevissa WTO-neuvotteluissa on huolehdittava siitä, että viestintä- ja tietokonepalveluiden kauppaa vapautetaan myös kehittyneiden teollisuusmaiden ulkopuolella. Kehitysyh-teistyössä on syytä korostaa entistä voimakkaammin tietoyhteiskunnan mahdollisuuksia kehitysmaiden aseman parantamisessa ja digitaalisen kuilun umpeen kuromisessa. Suomen lähialueilla tietoyhteiskuntakehitystä voidaan edistää mm. Nedap-ohjelman avulla.

Ympäristöpolitiikassa tietoyhteiskunta tarjoaa uusia välineitä ympäristönsuojeluun. Tietoyhteiskuntapoliittinen näkökulma on otettava huomioon myös rakentamisessa ja maankäytön suunnittelussa. Alueiden käytön suunnittelussa, rakennuslainsäädännössä ja valtion asuntotuotantorahoituksessa edistetään tietoyhteiskuntakehitystä suosivia ratkaisuja. Uusia kunnallisia alueiden käyttöön liittyviä maksuja ei tule säätää viestintäyritysten maksettaviksi. Hyvät ja edulliset verkot ovat kuntien omassakin intressissä.

Työvoimapolitiikassa on tarpeen varautua tietotekniikan ja viestintäpalvelujen lisääntyvän käytön vaikutuksiin työvoiman tarpeeseen eri aloilla. Työvoimapoliittisin toimin tulisi ohjata työvoima-, täydennys- ja muuntokoulutusta tietoyhteiskunnan tarpeiden mukaisesti.

Tehtävää siis riittää kaikilla hallinnonaloilla. Yksikään yhteiskuntapolitiikan sektori ei pääse tarkastelemasta tavoitteitaan tietoyhteiskuntapolitiikan valossa. Siitä päästäänkin kolmanteen teesiini.

Mielestäni hallituksen tietoyhteiskuntapolitiikan ohjausta on ratkaisevasti vahvistettava, jotta tietoyhteiskunta-asioita voidaan käsitellä poikkihallinnollisena kokonaisuutena. Tehokkaampi toimintatapa on välttämättä löydettävä, jotta tietoyhteiskunta saadaan edistämään hyvinvointia, alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa ja maan kilpailukykyä. Organisaatio on rakennettava niin, että se panee vipinää rattaisiin kaikkialla ja varmistaa koordinoinnin kaikilla hallinnonaloilla tehtäville tietoyhteiskuntapoliittisille ratkaisuille. Samalla sen on varmistettava avoin ja tehokas yhteistyö elinkeinoelämän ja muiden toimijoiden kanssa.

Yksi vaihtoehto voisi olla, että seuraava hallitus perustaisi erityisen tietoyhteiskuntaneuvoston. Neuvoston puheenjohtaja olisi pääministeri ja siihen kuuluisivat joko tietoyhteiskuntapolitiikan ydinalueista vastaavat ministerit tai jopa koko hallitus niin kuin muuten Japanissa on tehty. Yksi hallituksen ministereistä nimettäisiin keskushallinnon uudistamista valmistelleen ministerityöryhmän mallin mukaisesti koordinoivaksi tietoyhteiskuntaministeriksi, joka vastaisi tietoyhteiskunta-asioiden koordinoinnista ja toimisi tietoyhteiskuntaneuvoston varapuheenjohtajana. Erityistä salkutonta ministeriä ei välttämättä tarvittaisi. Tietoyhteiskuntaministeri olisi maan tietoyhteiskuntalähettiläs Yhdistyneiden Kuningaskuntien mallin mukaan. Hän huolehtisi siitä, että eri toimijat edistävät yhteisiä tavoitteita. Lisäksi hän seuraisi lainsäädännön ja valtion talousarvion valmistelua tietoyhteiskuntakehityksen kannalta. Nykyisentyyppinen tietoyhteiskunta-asiain neuvottelukunta jäisi tarpeettomaksi. Sen sijaan voitaisiin perustaa uusi neuvottelukunta, jossa elinkeinoelämä ja kansalaisjärjestöt osallistuisivat tietoyhteiskuntapolitiikan valmisteluun tietoyhteiskuntaministerin johdolla.

Uusi jämäkkä malli korostaisi koko hallituksen vastuuta tietoyhteiskuntapolitiikasta - niinhän ei ole ollut nykyisen hallituksen aikana, kun asioita on hyvin löyhästi koordinoitu tietoyhteiskunta-asioiden neuvottelukunnassa. Esittämässäni mallissa jokainen hallinnonala ja jokainen ministeri joutuisi sitoutumaan politiikan tavoitteisiin. Koordinointi varmistettaisiin tehokkaasti tietoyhteiskuntaneuvostossa, ja hallinnonalojen väliset kissanhännänvedot eivät enää veisi aikaa ja energiaa pääasialta. Malli nostaisi tietoyhteiskuntapolitiikan hyvää tarkoittavan keskustelun tasolta aktiiviseksi, vastuulliseksi toiminnaksi.

Toivon, että nämä ajatukseni ja muut tämän päivän alustukset herättävät keskustelua suomalaisen tietoyhteiskunnan nykytilasta ja tulevista painopisteistä. Toivon, että tätä keskustelua käydään myös kevään eduskuntavaalien yhteydessä ja että keskustelun hedelmät näkyisivät vahvasti myös tulevan hallituksen ohjelmassa.

Takaisin